Osa 12. Katariina aloittaa alusta

Tässä se oli. Viimeisillä pennosillaan Katariina oli hankkinut asunnon kaukaa Monte Vistasta. Rakennusta ei kuulemma koskaan oltu ehditty ottaa käyttöön ja se oli ollut kiistelty perintö viimeiset 50 vuotta. Kunnnes se oli päätetty myydä.

Katariina silmäili suurta tonttiaan. Tässä oli varmaan tapahtunut jokin erehdys. Ei tätä taloa voinut saada vajaalla satasella...

-Tervetuloa uusi ja hyvästi vanha, sanoi Katariina hiljaa. Mutta tätä  hän ei sanonut ilolla. Hänestä piemminkin tuntui, että hän olisi lukinnut itsensä ulos kotoaan.

Saadakseen ajatukset äkkiä muualle Katariina alkoi selata tuoretta päivän lehteä.
Olisiko Sinusta leipomaan arkisesta sattumuksesta vuosisadan lööppi?
Haluatko kertoa koko maailmalle sen tapahtumat? 
Ehkä Sinusta tulee uusi tähtitoimittajamme.
Ota yhteyttä:

Lopussa oli toimituksen sähköpostiosoite ja puhelinnumero.

No mikä ettei, Katariina ajatteli. Kaikkein eniten hän nyt tarvitsisi töitä, josta saisi paitsi palkkaa, myös tilaisuuden luoda uusia sosiaalisia suhteita.

Mutta ehkä nyt rohkenisi myös katsoa tuota pelottavaa ja kummallista taloa... Katariina katsoi sisään. Ei se näyttänyt vaaralliselta eikä muutenkaan karmivalta, mutta tottuisiko hän siihen koskaan?

Kauhean autiota, hän ajatteli nähdessään sisätilat. Tuleeko tästä koskaan kotia?

Katariina oli onnellinen päästessään takaisin keittiöön, joka oli sisustettu valmiiksi, ja hän oli ostanut
sinne pöydän ja tuolit.
-Keittiö on kodin sydän, hän hymyili. Tämä todellakin oli koko talon viihtyisin huone.

Rahoillaan Katariina oli saanut jopa läppärin, jota nyt paremman tekemisen puutteessa päätti testata. Hän avasi tekstinkäsittelyohjelman ja alkoi kirjoittaa tajunnan virtana:
  Minulla oli kuusi aivan ihanaa lasta, hän aloitti.
 Entä sitten? Mitähän siihen keksisi? Ei tuo voi toimia. Jos sittenkin kirjoittaisi: Katariina oli kuuden lapsen onnellinen äiti.
 Tämähän kuulosti jo paremmalta. Mutta entä jos ei kirjoittaisikaan itsestään? Hän kokeili vielä: Kate oli kuuden lapsen onnellinen äiti. Heidän nimensä olivat Wendy, Mark, Thomas, Jydy... Ja mitä vielä?
 Katariina ei keksinyt enempää nimiä. Jospa lapsia olisikin vain kolme?

Hän päätti jättää asian hautumaan, ja meni sen sijaan valmistamaan itselleen ruokaa. Pizzaa valmistaessaan Katariina muisti hupaisan sattumuksen lapsuudestaan:
 Päiväkodin pöydällä oli ollut sinisiä, punaisia ja keltaisia sormiväripurkkeja. Lasten oli pitänyt maalata niillä aurinko. Ennenkuin kukaan oli ehtinyt estää tyttö oli kaatanut koko sinisen purkin paperille ja alkanut leikkimään maalilla.

Katariina työnsi pizzan uuniin ja hymyili itsekseen. Kun päiväkodin tädit olivat kysyneet mitä Katariina oikein puuhasi, oli hän vastannut: -Kata teki taidetta.

Jospa Katariina tekisikin taas taidetta samalla tavalla? Siis niin, että sotkisi kirjaansa sydämen kyllyydestä.Lähtökohtana olisivat hänen omat kokemuksensa, mutta Katella voisi olla vielä kurjempaa...

Katariina vei loput pizzasta jääkaappiin ja tiskasi astiat. Hän katsoi ulos. Jos lähtisi tutustumaan kaupunkiin?

Pian Katariina istui taksissa, joka ajoi halki vehreiden maalaismaisemien. Hän oli onnellinen. Hän asui maailman kauneimmassa paikassa ja sai tehdä sitä mitä rakasti vapaana. Oli kuin nuoruus olisi tullut takaisin.

Mitä hän valehteli? Perhehän hänellä oli ollut haaveena aina. Täällä olisi ihanaa asua lasten kanssa. Ja hän oli pian neljänkymmenen.
 Katariina nieleskeli. Tässä hän ei alkaisi itkemään.

Taksi ajoi kauniin muurin ali, joka oli kuulemma ollut pystyssä, jo roomalaisajoilta lähtien.
-Mihin rouva haluaisi jäädä? kuljettaja kysyi.
Rouva. Katariinaa kirpaisi. -No... Vaikka museolle, hän keksi.

Museo oli kaunis, vanha kivitalo. Tänne olisi mukavaa tulla lasten kanssa, Katariina ajatteli. Samassa hän moitti itseään: -Olet nyt uusi nainen! Elä sen mukaan!

-Tuo kuva on varmaan jonkun paikallisen maalaama, Katariina pohti. -Ainakin se näyttää täällä maalatulta...  Katariina vajosi kaihoisaan kuvitelmaan, jossa hän asuisi maalauksen talossa Luukaksen ja lastensa kanssa. Heillä olisi rahaa, ja kaikki olisivat onnellisia.

Kotiinpäästyään Katariina jatkoi kirjoittamista. Hän alkoi kertoa Katesta,joka asui kauniissa talossa tuoreen aviomiehensä kanssa. Mies kuitenkin kuoli Katen kateellisen lapsuudenystävän murhaamana. "Ystävä" sattui olemaan Katen vuokraemäntä ja järjesti häädön, ja niin  Kate joutui muuttamaan suurkaupungin kurjalistoalueelle. Kun puolen vuoden päästä syntyivät kolmoset Wendy, Mark ja Sally heidät huostaanotettiin, koska "Rouva ei vaikuttanut parhaalta mahdolliselta äidiltä." Nyt Kate oli ypöyksin.
 Katariina oli tyytyväinen aikaansaannokseensa. Huostaanotonkin takana olisi voinut olla Katen ystävä Agantha Black. Ja mitähän vielä? Ehkä voisi jatkaa huomenna kun olisi taas ideoita.

Mutta ensimmäisen työpäivän jälkeen Katariina ei mennytkään kotiin kirjoittamaan vain käävelylle Monte Vistaan. Hän juoksi ulos muurien ympäröimästä kaupungista, ja jatko matkaansa kukkuloille.

Toisin kuin Katariina oli luullut kaikki julkiset rakennukset eivät suinkaan sijainneet kaupungin alueella. Esimerkkinä pystyi mainitsemaan koulun, joka sijaitsi melken meren rannassa.
Tuolla minunkin lapseni opiskelisivat jos... jos... jos.. Katariina ajatteli. Hän tunsi kyynelten kihoavan silmiinsä, mutta torjui ne nopeasti. Miksi hän ei päässyt tästä yli?!

-Katsohan miten kauniita kukkia täällä on, Katariina yritti rauhoittaa itseään. -Näistähän tytötkin varmaan tykkäisivät....

-Minä olen ikuisesti yksin. Sain mahdollisuuden,mutta menetin sen. Miksi? Miksi? Katariina nyyhki kotona. Hän vilkaisi juuri avaamaansa kirjoitusta, mutta sulki sen sitten. Hän ei jaksanut piristyä nyt edes Katen vielä surkeammasta elämästä.

Päivät kuluivat ja tuli laiskottelupäivä. Katariina päätti juhlia sitä menemällä uimaan.

Hän ui pitkiä vetoja. Jalat eivät yltäneet pohjaan, mutta Katariina oli hyvä uimari, eikä hän pelännyt. Hänen suunsa nousi pieneen hymyyn ja hän tunsi pitkästä aikaa puhdasta iloa.

Mutta sitten rannalle saapui vanha pariskunta, ja ilo muuttui kateudeksi. Miksei Luukaskin olisi voinut jäädä hänen luokseen niinkuin tuo mies oli jäänyt vaimonsa? Miksi maailma oli niin epäreilu?

-Miksihän tuo täti itkee? joku pikkutyttö ihmetteili Katariinan ohittaessa hänet. Katariina ei kuullut. Hän halusi vain juosta pois tästä kaikesta. Hän halusi jättää surun, menetyksen, kaipuun, ja murskautuneet unelmat. Koko elämänsä.

Hän juoksi niin auan kunnes meri tuli vastaan. Katariina katseli alas siniseen veteen ja ajateli lapsiaan sen toisella puolella.
-Mitä iloa elämästä on, jos se täytyy viettää yksin?